Home arrow Genealogie - Sukututkimus arrow Verwandte in Finnland arrow PARMAN suvun historiaa
Main Menu
 Home
 News - Uutisia
 Genealogie - Sukututkimus
 Bilder von mir - Kuvakokoelmaani - Pictures
 - - - - - - -
 Web Links
 Downloads - sukutauluja
 - - - - - - -
 Kontakt
 Impressum

 Donnerstag, 16. August 2018
PARMAN suvun historiaa   PDF  Drucken  E-mail 
Donnerstag, 16. Dezember 2004

Wilho Parmasen merkitys

Kauppias Wilho Parmanen kristiinalainen taistelija ja idealisti

Kristiinan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaisella sivistyksellä on tänään merkkipäivä. Huhtikuun 4:ntenä päivänä on kulunut 100 vuotta suomalaisuuden esitaistelijana tunnetun kauppias Wilho Parmasen syntymästä.

Hän oli syntynyt vanhasta kristiinalaisesta kauppiassuvusta. Isänsä kuoltua 1862 Wilho joutui jo nuorena huolehtimaan itsestään. Sukunsa perinteitä seuraten hän antautui liikealalle. Tarpeellisen opin hän suoritti kotikaupungissa kauppias Sundmanin kaupassa, Raahessa, Pietarsaaressa ja myös Turun puolessa.

Mutta vilkas veri veti elämänhaluista nuorukaista seikkailuihin. Jo varhain hän oli innolla syventynyt aikansa vapaihin aatteihin. Kun Tanskan kansa oli joutunut taistelemaan vapautensa puolesta Saksan rautakanslerin ylivoimaisia joukkoja vastaan, oli 20-vuotias kristiinalainen matkalla vapaaehtoisena mukaan. Enää ei vapaaehtoisia otettu vastaan ja nuorukainen sai kääntyä Göteborgista takaisin. Välillä hän pyrki Meksikoon ja myös ihailemansa Garibaldin joukkoihin, mutta omaistensa hartaista pyynnöistä jätti kuitenkin suuremmat haaveet ja asettui joksikin kuukaudeksi Tukholmaan. Epäilemättä tämä kausi muodostui tulevan suomalaisuustaistelijan kehitykselle hyvin merkittäväksi. Tukholmassa hän elokuussa 1864 suomensi entisen Wilhelm Parman-nimensä Wilho Parmaseksi. Tällä muutoksella on sikäli yleistäkin merkitystä, että kyseessä on tiettävästi ensimmäinen virallinen nimen suomennos.

Vaikka Wilho Parmanen ei koskaan täydelleen oppinut suomea, omaksui hän jo varhain sydämen asiaksi suomalaisuuden, joka hänelle alusta alkaen merkitsi ennen kaikkea sivistyksellistä ja sosiaalista toimintaa. Suomalaisesta kansanosasta, jota tähän saakka oli laiminlyöty, oli pidettävä huolta, sille oli saatava oikeutta ja sen kehity smahdollisuuksia oli vaalittava. Näin osoittautui suomalaisuuskysymys laajaksi ja vaativaksi sosiaaliseksi ja sivistykselliseksi kysymykseksi.

Wilho Parmasen nimiin liittyvät tärkeimmät kulttuurisaavutukset suomalaisen kansanosan hyväksi Kristiinassa ja Etelä-Pohjanmaalla viime vuosisadalla. Hän perusti sinne ensimmäisen suomenkielisen kansakoulun jo yli 70 vuotta sitten ja piti sitä pystyssä omilla varoillaan useita vuosia. Vastaavasti hän oli mukana suomalaisten koulujen perustamisessa useihin pitäjiin kotikaupunkinsa ympäristössä.

Eräässä puheessaan 1870-luvulta esitettyään omakielisen koulun puutteesta johtuvia vaikeuksia ja oman kansallisuutensa menettämisen vaaraa Wilho Parmanen jatkaa seuraavasti:

”Näinollen tulisi jokaisen suomen kansalaisen, nuoren ja vanhan, innolla ryhtyä toimeen vastustamaan ruotsinkiihkoisten juonia ja tuhotöitä suomalaista kansallisuutta vastaan. Siinä työssä on tärkeimpiä kohtia perustaa kouluja niin suuressa määrässä kuin mahdollista, kouluja, joilla on hyvät johtajat, jotka toimivat kansallisella pohjalla ja isänmaan rakkaudessa. Myös tulisi meidän levittää sanomalehtiä ja muuta hyödyllistä kirjallisuutta, jotta ollaan tilaisuudessa seurata aikaansa jokapäiväisissä kysymyksissä, laventaa sen kautta tietoansa ja taitoansa, opettaa lapset alusta alkaen kunnioittamaan suomenkieltänsä ja pitää kansallisuuttansa arvossa. Meillä on tilaisuus joka päivä valvoa ja ajaa suomalaisuuden asiaa. Siinä työssä me tarvitsemme puhdasta isänmaan lempeä ja väsymätöntä intoa. Emmekä siinä työssä saa horjua eli vajota välinpitämättömyyteen emmekä antaa halpamaisen eripuraisuuden, kunnianhimon y. m. s. hajoittaa yhteistä voimaa, vaan aina vain Jumalan nimessä eteenpäin maamme ja kansallisuutemme vahvistamiseksi. Se on meidän kansalaisten velvollisuus!” –

Kristiinan ensimmäisen koulun aikoihin ilmestyi Parmasen aloitteesta ja hänen kustantamanaan siellä Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Ahti aaltojen kuningas, joka 1880-luvulla oston kautta siirtyi Vaasaan. Kun jälleen myöhemmin saatiin lehtihanke käyntiin ja tämän vuosisadan alussa perustettiin Suupohjan Kaiku, oli Parmasen tarmo ja harrastus taasen hankkeessa mukana.

Vuodelta 1872 on säilynyt asiakirja, millä kauppias Parmanen oli kotikaupungissaan jo silloin pannut alulle yleisen suomenkielisen kirjaston.

Wilho Parmasella oli unelmana kauan aikaa saadajoskus Kristiinaan oma suomenkielinen oppikoulu mahdollisimman pitkälle tähtäävää laajaa tiedollista koulutusta varten. Jo v. 1819 Parmasen perustaman yksityisen kansakoulun siirtyessä kaupungin haltuun oli hän asiassa kirjeitse kääntynyt kirkkoherra Forssin puoleen, jolle hän samalla ilmoitti suomenkielistä oppikoulua varten vuosittaisia raha-avustuksia olevan 4.000:- silloista markkaa useamman vuoden ajaksi. Parmasen innokkaasti edelleen ollessa mukana asiassa tämä ajatus suomalaisesta oppikoulusta toteutui kuitenkin vasta tämän vuosisadan alussa.

Suoranaisesti Parmasen uhrautuva kulttuurityö kohdistui Suupohjan ja sen silloisena luonnollisena keskuksena olleen Kristiinan hyväksi. Mutta sekä välillisesti että myös suoranaisesti oli Parmasen sivistysharrastuksilla laajempaakin kantavuutta. Hän oli verraten säännöllisessä yhteydessä maan silloisiin johtaviin kansallismielisiin piireihin. Hän avusti kirjoituksillaan useita samanmielisiä sanomalehtiä, vaikkakin hänen kirjallista tuotteliaisuuttaan vähensi se, ettei hän halunnut kirjoittaa ruotsinkielellä eikä hän koskaan täysin oppinut suomea. Hän julkaisi myös joitakin suomalaisuuden asiaa koskevia lentolehtisiä, joissa kuvastuu erikoisesti Snellmanin ja Gottlundin oppien vaikutusta. Kaukaisesta kotikaupungista käsin hän pyrki myös tukemaan Suomen siihen aikaan vasta oraalla olevaa kansallista näyttämötaidetta. Hänen esityksestään Suomalaisen Teatterin kiertue kesäkuussa 1875 suostui ulottamaan vierailunsa Kristiinaan saakka, mistä käynnistä m.m. Aspelin-Haapkylän teatterihistorian mukaan päänäyttämön johto antaa Pannaselle mitä parhaimman tunnustuksen. Muutama vuosi myöhemmin voitti aikakauden parhaasta suomenkielisestä näytelmästä Parmasen lahjoittaman huomattavan rahapalkinnon hänen ikätoverinsa Minna Canth "Murtovarkaudellaan".

Wilho Parmasen ja hänen ikäpolvensa aika merkitsi Etelä-Pohjanmaalle henkisen nousun kautta. Mutta ei silloinkaan mitään saavutettu ilmaiseksi. Jokainen voitto on vaatinut uhrautuvaisuutta ja hellittämätöntä sisua. Oli voitettava monet ennakkoluulot, vastassa olivat toisten itsekkäät edut ja hankitut etuoikeudet ja myös monasti väärin tulkittu arvovalta, jolla työ tulevaisuuden hyväksi yritettiin tukahduttaa. Parmanen oli käytännön idealisti, jonkajohtotähtenä oli kaukokatseinen ohjelma oman kansansa parhaaksi, eikä hän silloin voinut aineellisille tavoitteille asettaa muuta kuin välikappaleen toissijaisen arvon. On laskettu, että Parmanen on uhrannut jokapäiväiseen sivistystyöhönsä suomalaisuuden hyväksi rahassa yli 80.000 vanhaa markkaa, mikä itsenäisyyden ajan valuutassa vastaa huomattavasti toista miljoonaa.

Ennakkoluulojen ja henkisen vastuksen voittaminen Etelä-Pohjanmaan herättäjälle oli ehkä mieluisaa, sillä hän oli myös taistelija luonteeltaan. Meidän aikamme ihmistä ihmetyttää se, että Kristiinassa täytyi Parmasen maksaa aikoinaan jokaisesta ylimääräisestä suomalaisesta jumalanpalveluksesta papille erikoista korvausta. Outoa on myös ajatella, että kun hänen tyttärensä 1871 Kristiinassa ensimmäisenä kastettiin maan pääkielellä, sitä pidettiin törkeänä tapauksena ja joittenkin sukulaisten taholta suorastaan suvun häpäisemisenä. Hänen tyttärensä on myös ensimmäinen, joka Kristiinassa on suomeksi kuulutettu avioliittoon. Mutta sen jälkeen on kehitys mennyt eteenpäin.

Kauppias Wilho Parmasen, tosi pohjalaisen lakeuksien pojan, suomalaisen sivistyksen ja hengen vapauden tulisieluisen esitaistelijan rikkaan elämäntaipaleen katkaisi aivohalvaus 29.11.1913. Hän nukahti hiljaa kotonaan työnsä ääreen, työnsä, joka elää edelleen.

(Ilkka 4.4.1944)



Kauppias

WILHO PARMANEN


Palavasieluinen taistelija
ja aatteen mies
1844-1913


Isoisänsä muistoksi
kirjoittanut
UNIO HIITONEN


Ensimmäinen sukunimensä suomentaja

Suomessa käytettyjen sukunimien historiasta on todettava, että 1600- ja 1700-luvuilla yleisesti siirryttiin ruotsalaisperäisiin tai latinan ja kreikan mukaisiin nimimuotoihin. Tämä sama kehitys jatkui erityisesti koulujen vaikutuksesta ja niiden piirissä varsin yleisesti vielä pitkin 1800-lukua. Kuitenkin viime vuosisadan lopussa kehityksen virta alkoi kulkea jo toiseen suuntaan, sillä silloin vähitellen suomenkieliset sukunimet alkoivat jälleen päästä arvoon ja suosioon. Toisaalta ruvettiin vaalimaan ja säilyttämään vanhoja kansallisia nimiä ja toisaalta ryhdyttiin myös vaihtamaan nimiä suomalaisiksi. Tämä kehitys huipentui uuden vuosisadan puolella, sillä J. W. Snellmanin 100-vuotispäivän johdosta v. 1906 toimeenpannussa suurnimenmuutossa suomalaistettiin suunnilleen 100.000 henkilön sukunimet. Seuraavassa suurnimenmuutossa, joka järjestettiin v. 1935 Kalevalan 100-vuotispäivän merkeissä, niin ikään kymmenet tuhannet henkilöt omaksuivat suomalaisen sukunimen.

Kun keväällä vietetyn Snellmanin 150-vuotissyntymäpäivän johdosta nimien suomalaistamisen historiaan on monissa lehtikirjoituksissa ja muutenkin julkisuudessa jouduttu kohdistamaan tavallista enemmän huomiota, on paikallaan valaista hiukan tämän kehityksen varhaisimpia vaiheita ja suurten joukkonimenmuuttojen esihistoriaa, eikä tällöin liene vailla merkitystä kysymys siitä, kuka on toiminut uranuurtajana. Asian käsitteleminen on tämän kirjoittajalle myös mieluisa henkilökohtainen velvollisuus, sillä tiettävästi ensimmäinen nimensä suomalaistaja oli kirjoittajan äidin isä, eteläpohjalainen kauppias, jonka vaiheet, toiminta ja kannanotot ovat julkisuudessa suhteellisen vähän tunnettuja. Epäilemättä nyt vietettävän merkkivuoden johdosta on syytä unohduksen kätköistä palauttaa mieliin tämä suomalaisten sukunimien historiassa uraa uurtanut ja tietä viitoittanut tapaus.

Varhaisimmista sukunimien suomentamisista on painetussa sanassa esiintynyt varsin erilaisia tietoja. Äskettän mainittiin erään 100-vuotispäivän yhteydessä, että asianomaisen nimenmuutos 1880-luvun lopulla oli „ensimmäisiä nimen suomennoksia“. Hyvin yleisesti on vallalla käsitys, että eräät 1870-luvun loppupuolella ylioppilaspiireissä tehdyt nimen suomennokset ovat olleet ensimmäisiä laatuaan. Tältä ajalta ovat peräisin nimet Mela, Äyräpää, Päivärinta, Kivekäs, Wainio, Wuorio, Soini ym. Mielenkiintoisen tutkielman nimien suomentamisesta on lehdistössä julkaissut ministeri Pajula, joka tulee siihen tulokseen, että hänen isänsä Widbom-sukunimen muuttaminen syyskuussa 1875 oli ylioppilaspiireissä ensimmäisenä suoritettu sukunimen suomennos. Sama tutkija mainitsee: „Pari kolme nimenmuuttoa lienee jo tapahtunut ennen näitä aikoja, mutta ne jäivät merkityksettömiksi“, ja lisää arviointina 1870-luvulla tapahtuneista nimien suomalaistamisista: „Se oli siihen aikaan rohkea ajatus, jonka toteuttamiseen vaadittiin harvinaista uskallusta, koska etukäteen oli selvää, että nimenmuuttajat joutuisivat ruotsinmielisten johtaman yleisen mielipiteen pilkan ja halveksimisen kohteeksi“.

Varmasti vielä sattuvammin tämä arviointi sopii kaukaiseen 1860-lukuun, jolta tähän saakka tutkijat eivät ole tuoneet esiin nimien suomennoksia. Tosin jo siihen aikaan eräät julkisuudessa tunnetut henkilöt, joilla oli vierasperäiset sukunimet, olivat käyttäneet suomenkielisiä nimimuotoja, mutta viimeksi mainitut olivat siihen saakka olleet yksinomaan kirjailijanimiä. Tällaisista voidaan jo niinkin varhaisilta ajoilta todeta tunnetut nimet Juteini, Oksanen, Suonio, Tuokko, Koskinen, Salmelainen ja Kivi. Kuitenkin eräiden julkisuudessa vähemmän tunnettujen tosiasioiden perusteella saatetaan ensimmäinen sukunimen suomennos ajoittaa nyt varmuudella 1860-luvulle, tarkemmin sanottuna vuoteen 1864, sillä silloin otti nuori kansallisen herätyksen saanut mies nimeltään Wilhelm Parman uudeksi viralliseksi nimekseen Wilho Parmanen.

Tämä Etelä-Pohjanmaan suomalaisuuden ja suomenkielisen kansansivistyksen merkkimies oli 1700-luvun keskivaiheilla Saksasta Ruotsin kautta Kristiinankaupunkiin kotiutunutta kauppiassukua. Myös hänen isänsä Carl Johan Parman (1808-1862) oli Kristiinassa kauppiaana, ja äiti oli Raahesta vanhaan Lakka-sukuun kuuluva Elisabet Lacke (1809-1870). Wilhelm syntyi 4.4.1844 kymmenen lasta käsittävän perheen kahdeksantena. Työskenneltyään apulaisena kauppaliikkeissä kotikaupungissa sekä Turussa ja Raumalla ja myös maataloustöissä maaseudulla nuori Parman vietti v. 1864 useita kuukausia Tukholmassa, mistä muodostui varsin merkittävä käännekohta hänen elämälleen. Paitsi sitä, että hän kävi Tukholmassa lyhyen kauppakoulukurssin, saivat hänen aatteelliset harrastuksensa vieraalla maaperällä voimakkaan sysäyksen. Hän oli Tukholmasta vakavasti jo lähdössä ensin tanskalaisten, sitten italialaisten vapaustaisteluihin sekä viimeksi Amerikkaan Meksikon armeijaan, mutta osin myöhäisen ajankohdan ja osin vanhempien ystävien painostuksen vuoksi hän kuitenkin luopui pitemmistä matkoista. Kun hän vuoden 1865 alussa palasi Kristiinaan, hän oli hankkinut itselleen pysyvän muiston: hän oli Tukholmassa suomentanut nimensä Wilho Parmaseksi, mitä nimeä hän syksystä 1864 lähtien säännöllisesti käytti virallisena ja ainoana nimenään. Nimenmuutoksen ajankohta voidaan sovittaa elokuuhun 1864, sillä on olemassa valokuva, johon hän on merkinnyt vanhan nimensä ja päiväyksen 24.7.1864, mutta 25.8.1864 alkaen esiintyy hänen saamiensa kirjeiden osoitteessa jo säännöllisesti suomennettu nimi.

Mikä sitten sai pohjalaisen, ruotsinkielisestä perheestä ja ruotsinkielisestä ympäristöstä lähtöisin olevan nuorukaisen Ruotsin pääkaupungissa suomentamaan nimensä? Hänen poikansa, kirjailija Eino Parmanen on esittänyt otaksuman, että tähän ratkaisuun olisi vaikuttanut äiti, joka oli jalosydäminen ja esikuvallinen ihminen ja jota poika suuresti ihaili. Säilyneen perimätiedon mukaan suomalaisuusharrastuksen heräämiseen olisi Tukholmassa vaikuttanut se, että Ruotsissa olisi seurapiireissä vilkasta nuorta kristiinalaista pidetty suomalaisena ja kysytty: mikä suomalainen sinä olet, kun et osaa suomea? Joka tapauksessa voimakastunteisen nuorukaisen syttyvä ja aatteellisille harrastuksille altis luonne tarjosi kiitollisen maaperän kansalliselle herätykselle. Se johti hänet näinä varhaisina vuosina ulkomailla ensimmäiseen ratkaisuun ja saattoi hänet sittemmin vuosikymmenien kuluessa palavasieluisen ja aktiivisen suomalaisuustaistelijan moniin laajalle ulottuviin tekoihin kotikaupungissaan.

1860-luvun ajoilta ei valitettavasti Wilho Parmanen itse ole jättänyt mitään selvitystä nimen muuttoon vaikuttaneista tekijöistä, ainakaan sellaisesta ei ole tietoa eikä se ilmene myöskään säilyneissä kirjeissä tai päiväkirjamerkinnöissä. Sen sijaan kyllä myöhempinä vuosina hän on pitkälti tilittänyt suhtautumistaan vierasperäisiin nimiin ja sukunimien suomentamiseen. Niinpä eräässä säilyneessä puhekäsikirjoituksessa 1890-luvulta kauppias Parmanen sanoo: „Ruotsalaisia nimiä omistetaan ja kannetaan niin kuin jonkinmoista arvoa, voi sanoa samalla tavalla kuin Afrikan sisämaassa pakanat, jotka ovat koristeeksi muukalaisilta saaneet maalattuja lasin paloja, jotka he kiinnittävät korviinsa ja nenäänsä arvon merkiksi. He uskovat niillä muukalaisilla koristuksilla olevansa hyvinkin arvokkaita ja koreita."

Edelleen on säilynyt Wilho Parmasen käsikirjoitus puheesta, jonka hän oman merkintänsä mukaan piti Lapväärtin koulukysymystä käsittelevässä kokouksessa Kristiinan kansallisseurassa 11.4.1897. Siinä hän selvitteli sukunimikysymystä laajalti sanoen voimakkaaseen ja suoraan tapaansa muun muassa seuraavaa:

„Ja jos kysytään mitenkä ja millä lailla ovat nämä muukalaiskoristukset Suomenmaassa saaneet niin suurta alaa ja valtaa, niin on vastaus, että syynä on suureksi osaksi ollut törkeä väkivalta tai ryöstö turvattomia lapsia kohtaan. Tahdon ainoastaan ottaa esimerkin meidän suuren valtiomiehemme Johan Wilhelm Snellmanin esivanhemmista, jotka olivat kotoisen Iisalmesta Pohjois-Savosta ja sukunimeltään Virkkunen, jonka sukukunta on tunnettu vuodelta 1680. Nimittäin Snellmanin esivanhemmat lähettivät vuonna 1703 poikansa Juhanan Oulun siihen aikaan niin sanottuun triviaalikouluun. Hänen sinne tullessaan oli rehtorin ensimmäisenä tekona poikaa sisäänkirjoittaessa ryöstää pojalta esivanhempiensa nimi ja ruotsintaa se Snellmaniksi, jonka sukukannasta on sitten kasvanut monia satoja ruotsalaisia Snellman-nimisiä. Ja semmoista Suomen sukunimien raiskaamista oli ylimalkain tapana niin hyvin koulussa kuin pappien toimesta. Ne ajat osoittavat, kuinka Suomen kansallishenki oli sorron uneen vaipunut, mikä todistaa senkin kuinka esivanhemmat tyytyväisinä jatkuvasti kantoivat semmoista Suomen kansallisuutta alentavaa koristusta. Siis ruotsalaiset nimet eivät ole mitään hyviä muinaisuuden muistoja eivätkä kauniita perintöjä esi-isiltämme. Voimme sanoa tässä suhteessa runoilijan sanoilla: Ei suurta perineet me esi-isiltämme. Sen suurempi nyt onpi tehtävämme. Ja meidän tehtävämme ja velvollisuutemme on oikaista nämä tyhmät virheet, joita he ovat tehneet omaa Suomen kansallisuuttansa vastaan.“

Edelleen samassa puheessaan Parmanen jatkaa: „Paljon on kyllä niitä, jotka itse ovat aikojen kuluessa ruotsintaneet nimensä, mitä on katsottava ymmärtämättömyyden teoksi. Myös huomaamme vielä nykyaikana, että silloin tällöin sanomalehdessä, vaikka se on harvinaista, joku yksityinen henkilö ruotsintaa nimensä, mutta sellaiset joutuvat tavallisesti sanomalehden pilkan alaiseksi ja saavat hyvin ala-arvoisen todistuksen henkilön kypsymättömyydestä. Jo meidän aikanamme mutta sitä enemmän likimmässä tulevaisuudessa on ruotsalaista nimeä pidettävä hyvin vanhoillisena, joka kilisee ja tulee kilisemään hyvin pahoin maamme ystävien korvissa. Sen voimme siitäkin päättää, että on alettu oppikouluissa ja yliopistoissa enemmän ja enemman suomentaa nimensä. Monilta suomenkielisiltä paikkakunnilta kaikuu jo papin vaalien kysymyksessä ollen tai muissa virkaan asettamisissa, että viran hakijalla ruotsalaista nimeä pidetään niin kuin huonona puolustuslauseena, ja tämä kehitys tulee enempi ja enempi voittamaan alaa mitä enemmän suomalainen kansallishenki kasvaa ja uusi oras pääsee juurtumaan kansallisella vainiolla.

Moni voi katsoa liikkeensä puolesta vaikeaksi suomentaa nimensä, mutta hyvä tahto senkin pienen vaikeuden voittaa. Esimerkiksi nimen muuttamisen huomaamme usein kauppaliikkeen jatkamisessa jonkun kuoleman tapauksessa eli jonkun uuden jäsenen yhtyessä liikkeeseen. Ne ilmoittavat asiasta sanomalehdessä ja lähettävät tuttaville ostajille kiertokirjeen nimen muuttamisesta, ja siinä se on tehty. Vaikeampi se on virkamiehille, mutta ei siinäkään mahdotonta. Asioiden näin ollessa olisi hyväksi esimerkiksi ja kauniisti tehty Kansallisseuran jäseniltä sukunimen suomentaminen ja myös kehoitus muita niin laveassa piirissä kuin mahdollista siihen yhtymään. Seuratkoon kuitenkin kukin omaa käsityskantaansa ja eläköön vapaus! Mutta ensi sijalla olkoon isänmaan rakkaus ja jos palava isänmaan rakkaus hehkuu rinnassamme, niin poistuvat vähitellen vanhat ennakkoluulot ja ruotsalaisuuden koristukset vinkuvat ja horjuvat juuriltaan maassamme.“

Näin mahtipontisesti päättyi siis vuodelta 1897 kauppias Parmasen puhe, joka pääasiallisesti käsitteli sukunimien suomalaistamista vuosia ennen kuin nimenmuutto vielä oli tullut millään tavalla kansanliikkeeksi.

Wilho Parmanen julkaisi ja kustansi suomalaisuuskysymyksestä muutamia vihkosia, joista sukunimikysymyksen takia on syytä erityisesti mainita v. 1899 ilmestynyt vihkonen „Suomen alamaisten velvollisuus on kunnioittaa ja edistää Suomenkieltä ja kansallisuutta“. Siinä Parmanen jälleen esittää mielipiteensä seuraavasti:

„Vuosisatojen kuluessa on muukalaisten nimien ottamiseen maine monen suomalaisten toimittamista uro- ja nerotöistä mennyt hukkaan ja luettu muukalaisten ansioksi, puhumattakaan monesta hukkaan mennystä perinnöstä. Syynä tähän on, niinkuin on sanottu, suomalaisen nimen muuttaminen ruotsalaiseksi tahi muuksi muukalaiseksi.Toisessa kohdassa samaa julkaisua hän sanoo mm.:

„Meidän tehtävämme - - - on ottaa oma suomalainen kansallis-nimi ja kunnialla sitä kantaa.“

Wilho Parmasesta tuli aikanaan merkittävä, lähimmän ympäristönsä hyväksi paljon vaikuttanut valistustoiminnan harjoittaja ja suomalaisuusmies. Hänen tästä toiminnastaan mainittakoon eräitä tärkeimpiä tavoitteita. Vuonna 1872 hän perusti Kristiinaan suomenkielisen lainakirjaston, jota hän korvauksetta myös piti yllä ja hoiti vuosikausia. Hänen perustamansa suomenkielinen kansakoulu aloitti Kristiinassa toimintansa vuoden 1873 alusta, ja pääasiallisesti hän yksin kustansi sen toiminnan kokonaisuudessaan vuoteen 1879 saakka, jolloin kaupunki suostui ottamaan valmiin koulun hoitoonsa. Hän perusti v. 1878 Kristiinaan Etelä-Pohjanmaan ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden „Ahti, aaltojen kuningas“ ja hankki sitä varten myös Saksasta painokoneen. Lehteä hän ylläpiti vuoteen 1881, jolloin se kaupan kautta siirtyi Vaasaan, missä se pian lakkasi ilmestymästä. Sittemmin „Suupohjan Kaiun“ v. 1897 aloittaessa toimintansa oli sekin lähinnä Parmasen aloitetta ja ansiota. Hän kutsui ja kustansi jo v. 1875 Helsingin silloisen uuden suomalaisen teatterin näyttelemään Kristiinaan ja hoiti teatterin vastaanoton ja kulut. Elvyttääkseen orastavaa suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta hän vuonna 1881 lahjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle huomattavan rahapalkinnon, jonka Minna Canth voitti "Murtovarkaudella". Vuosisadan lopulla, vuonna 1896, Parmanen perusti Kristiinaan suomalaisen valistusseuran, joka aikanaan toimi siellä vilkkaasti ja jossa hän itse piti monia luentoja ja puheita. Hänen suomalaisuustoimintansa ulottui myös kirkolliselle alalle, sillä 1870-luvulta alkaen hän säännöllisesti kustansi kotikaupunkinsa kirkossa pidettäväksi ylimääräisiä suomenkielisiä jumalanpalveluksia, ja hänen vanhin tyttärensä Helmi Hidén (1871-1954) oli ensimmäinen, joka Kristiinassa on kastettu ja avioliittoon kuulutettu suomenkielellä.

Eräs Wilho Parmasen pitkäaikaisia unelmia oli suomenkielisen oppikoulun perustaminen. Tiedetään hänen suunnitelleen sitä jo vuonna 1879 ja monien ponnistusten jälkeen se perustettiin Kristiinaan 50 vuotta sitten, syksyllä 1906; Parmanen oli edelleen hankkeen johdossa. Hänen ansiostaan, aloitteestaan ja toimenpiteistään on moni Etelä-Pohjanmaan pitäjä saanut ensimmäisen suomenkielisen kansakoulun.

Näin voidaankin sanoa, että Wilho Parmasen suorittama uuttera, innostusta, sisua ja myös varoja kysynyt toiminta suomenkielisen hengenviljelyn aloilla ulottui hyvinkin monelle taholle. Kuitenkin hänen elämäntyönsä suorituspaikan silloin ollessa miltei täysin ruotsinkielinen ja itse toiminnan ollessa suuressa määrässä vain paikallista laatua, se on jäänyt vähemmän tunnetuksi ja joutunut ikään kuin suuren yleisön muiston ja kiinnostuksen ulkopuolelle ja vieläpä tutkijoidenkin harrastuksesta sivuun. Tänä vuonna on hänen kuolemastaan kulunut 43 vuotta, sillä tuoni katkaisi uutteran elämän 29.11.1913. Mutta sen jälkeistenkin vuosikymmenien ajalta voidaan sanoa, että rohkean ja sisukkaan uranuurtajan ennakkoluuloton ja uhrautuva työ on kantanut hedelmää: vaikka taistelujen mies itse ja hänen työnsä ovat suurelta yleisöltä unohtuneet, niin suomenkieli ja suomenkielinen kansansivistys ovat Suupohjan lakeuksilla nykyisin toisella tavalla kunniassa kuin Wilho Parmasen aikana.

(Suomalainen Suomi n:o 8/1956)

Unio Hiitonen, Kaikki virtaa, Helsinki 1980, sivu 72-81


PIKAPIIRTOJA KAHDEN SUOMALAISEN LIIKEMIESSUVUN HISTORIASTA

Satakunnan Kansan Joululiitteelle

kirjoittanut Eino I. Parmanen

(Artikkeli ilmestynyt vuonna 1942)


Tutustuminen vanhojen sukujemme historiaan on yleensä poikkeuksetta sangen mielenkiintoista, sillä saamme silloin myös ikäänkuin välähdyksittäin kuvauksen ajasta, jolloin niitten eri polvet ovat eläneet ja vaikuttaneet. Niin on niihinkin molempiin sukuihin nähden, joitten historian aion seuraavassa lyhyesti esittää. Toinen niistä on Haminasta kotoisin ollut BENEDICTIUS-suku, toinen Kristiinassa lähes kaksisataa vuotta asunut suku PARMAN, vuodesta 1864 PARMANEN. Tietoni perustuvat eri lähteisiin, mm. äitivainajani, rouva Rosa Parmasen hallussa olleeseen, v. 1731 Tukholmassa painettuun hartauskirjaan ”D. Johan Arndte Paradis-Lust-Gård”, jossa on kumpaakin sukua koskevia muistiinpanoja ja merkintöjä.

Onko Benedictius-suku alkuperältään haminalainen, vaiko jostain muualta kaupunkiin tullut, mikä on luultavinta, ei selviä lähteistä. Ensimmäinen sukua koskeva merkintä on vuodelta 1727, jolloin kaupungissa kultaseppänä oleva Jacob Benedictius marraskuun 9. päivänä vihittiin avioliittoon Maria Forenian kanssa. Lapsia syntyi kaikkiaan yhdeksän. Jo mainitussa ruotsalaisessa hartauskirjassa on tarkat muistiinpanot siitä, milloin kukin näistä lapsista on syntynyt ja minkä tähden merkeissä ja ketkä ovat olleet ristiäisissä kummeina. Luettelo kummeista on erittäin mielenkiintoinen, sillä siitä selviää Benedictiuksen seurapiiri ja sen ohella monen Haminassa asuneen suvun tai siellä vaikuttaneen henkilön nimi. Seurakunnan pappeina ovat olleet rovasti Arvid Cannelin, joka on kastanut lapsista molemmat ensimmäiset, ja kirkkoherra Joh. Sipelius, joka on kastanut ainakin kuudennen lapsista. Useimmat kastetoimituksista ovat tapahtuneet kotona. Kaupungin uudessa ruotsalaisessa kirkossa Ulrica Eleonora on lapsista kastettu Anders, syntynyt 7.2.1733, Maria, syntynyt 12.3.1735 ja Daniel, syntynyt 26.9.1736. Kummeina manittakoon seuraavat: kirkkoherra Joh. Sipelius, käräjäkomissaari Henric Soldan, kauppias Petrus Starck, rouva Maria Black, neitsyt N. Fabritia, kauppiaat Jacob Forsell ja Gabriel Nigraeus, merenkulkija Nils Ahlberg, rouva Juliana Paulintytär, vaimo M. Palm, neitsyt Gröön, kauppias Henric Thesse Johansson, linnoituksen rahastonhoitaja Anders Ryckert, kauppias Gustav Dobbin, rouva Giöhle, rouva Berg, neitsyt Engelberg, kauppias, raatimies Jacob Joh. Tesche, fil. kandidaatti And. Sellström, neitsyt Margaretha Candelin, rykmentin välskäri Petrus Göhle, raatimies, kauppias Carl Claihils ja kauppias Wilhelm Claihils, rouva Anna Maria Strickert, kauppiaat Samuel Forssel ja Jonas Forsberg sekä puuseppä P. Teittinen.

Vanhin lapsista on ollut Bengt, joka syntyi 20.3.1729. Jacob Benedictius on tuon tuosta tehnyt liikematkoja Tukholmaan. Eräällä semmoisella, joka tapahtui v. 1738, hänellä oli mukanaan poikansa Bengt, joka tällöin oli kymmenennellä ikävuodellaan. Bengt kuoli Tukholmassa kesäkuun 4. päivänä, mutta ei ilmoiteta kuoleman syytä. Pari päivää myöhemmin hänet haudataan Södermalmilla Tukholmassa olevaan St. Catharinan kirkkoon alttarireunuksen sisäpuolella olevaan kuoriin avonaisessa tammiarkussa, jossa oli kahdeksan tinattua rengasta, mikä tunnusmerkkinä jälkeentuleville ilmoitetaan sekä samalla että hautapaikasta on suoritettu maksu kuittia vastaan.

Toinen lapsista Jacob syntyi 18.12.1730, suoritti fil. maisteritutkinnon 2.8.1757, on kuollut Saltvikin kappalaisena v. 1792. Hänen puolisonsa oli Catharina (Elisabeth) Simgren, mutta on avioliitto luultavasti ollut lapseton.

Pikku-Vihan aikana Benedictius pakeni perheineen Haminasta muuttaen Tukholmaan asumaan. Pakomatkalla nuorin lapsista, Petter-niminen poika, joka oli syntynyt 28.5.1740, kuoli Porvoossa, minne perhe oli saapunut kesäkuussa 1742, ja haudattiin siellä tuomiokirkkoon kauppias Bomanin hautaan toisen ja kolmannen pylvään väliin saarnatuolista lukien.

Viimeinen lapsista, Magnus, syntyi Tukholmassa samana vuonna. Kastetoimituksen suoritti Ladugårdslandetin seurakunnan kirkkoherra Johan Gustav Hallman. Kummeina olivat kauppias Magnus Giöstling, ylioppilas Hans Govenius, mestari Anders Erling, rouvat Maria Holm ja Anna Katarina Gädich sekä neitsyt Ulrica Erling.

Tukholmassa Benedictius toimi liikemiehenä tehden usein matkoja Pohjanlahden yli Kristiinaan, jonne hän lopulta, v. 1746 perheineen muuttikin, saaden siellä pian porvarioikeuden. Kristiinasta hän sitten kävi liikematkoilla Tukholmassa. Eräällä näistä matkoistaan hän v. 1750, palatessaan Kristiinaan, toi mukanaan kirjurinaan iso-isäni iso-isän Johan Parmanin. Tämä oli kotoisin Geflestä, jossa hänen isänsä oli tehtailijana. Lapsia oli perheessä kuusi. Palveltuaan ensin kotikaupungissaan erään kauppias Hedenstedtin lesken Anna Hedenstedtin liikkeessä hän oli v. 1746 muuttanut Tukholmaan erään Alardi Gebryderin palvelukseen, missä toimessa hän edelleenkin oli, kun Benedictius tutustui häneen.

Kristiinassa Johan Parman ankaran vastustuksen jälkeen sai porvarioikeuden v. 1752. Hän toimi sittemmin kauppiaana ja oli kaupungissa myös raatimiehenä, solmittuaan v. 1753 avioliiton Johan Benedictiuksen tyttären Maria Benedictian kanssa. Lapsia oli avioliitosta kymmenen. Näistä mainittakoon Maria, Eric, Andreas, Carl Petter, Ulrica. Molemmat sisaret joutuivat naimisiiin Raaheen, edellinen merikapteeni Forströmin, jälkimmäinen kauppias ja raatimies Matts Lacken kanssa. Maria oli hienosti sivistynyt ja erittäin arvossapidetty nainen, mistä on todistuksena sekin, että hänen kuollessaan v. 1820 maaherra von Bore koko seurueineen, noin 70 henkilöä, oli hautaussaatossa mukana. Eric Magnus tuli ylioppilaaksi Vaasan triviaalikoulusta ja jatkoi sen jälkeen jonkin aikaa opintojaan Turun yliopistossa, mutta keskeytti kuitenkin pian ne ja toimi sittemmin kauppiaana ja raatimiehenä kotikaupungissaan. Suomen sodan aikaan v. 1809 kasakat juoksuttivat häntä hevostensa välissä Kristiinasta Lapväärtiin noin yhdeksän kilometriä ja ruoskivat sitten häntä kirkkoherran puustellin pihamaalla niin ankarasti, että hän pahoinpitelyn seurauksista vaikeasti sairastuneena kuoli v. 1813.

Carl Petter, iso-isäni isä, syntynyt tammikuun 27. päivänä 1772, meni v. 1806 naimisiin Eva Maria Dahlin kanssa, joka oli kotoisin Piitimestä Ruotsista ja kuninkaallisessa Westerbottenin rykmentissä palvelleen luutnantti Clas Fredrik Dahlin ja tämän puolison Maria Elisabet Zimmermannin tytär. (Vieläkin on sukumme hallussa kuningas Kustaa III:n omakätisesti allekirjoittama eläkekirja luutnantti Dahlille). Kun Eva Marian vanhemmat kuolivat varhain, kasvatettiin hänet Tukholmassa äidinäitinsä sisaren luona, o.s. Elisabet Widlund, joka ensin oli ollut avioliitossa hovioikeudenneuvos Eric Petraeuksen ja sitten vara-amiraali Elias Arendt Jerlströmin kanssa, mutta oli tällöin leski. Eva Marian saama kasvatus oli sellaisissa oloissa ylimysnaisen. Siitä huolimatta hän kiintyi pikkukaupungin porvariin, mutta se ei ollut niinkään ihme, sillä Carl Petter Parman oli komea mies, hieno käytökseltään ja miellyttävä esiintymisessään. Avioliitosta oli kolme lasta, joista isoisäni Carl Johan syntyi 5.3.1808. Molemmt toiset lapsista olivat tyttöjä. Näistä Agata Lovisa meni avioliittoon ent. merikapteenin, kauppias A. Z. Holmströmin kanssa. (Suvussamme on säilynyt muotokuva, mutta ei tiedetä kenenkä maalaamia ne ovat.)

Carl Petter kuoli v. 1810 ainoastaan noin 38 vuoden ikäisenä. Sota oli häneenkin vaikuttanut rasittavasti. Niinpä venäläiset ryöstämällä hänen kotitalonsa, joka oli kaupungin isoin ja mahtavin, olivat aiheuttaneet hänelle suuren taloudellisen tappion. Mm. he olivat vieneet miltei kaikki hopea- ja kultakalleudet, jotka perintönä olivat kulkeneet monessa polvessa.

Carl Johan, joka sai porvarioikeudet v. 1830, meni pari vuotta myöhemmin naimisiin kauppias Lacken tyttären Sofia Elisabet Lacken kanssa Raahesta. Avioelämä oli mitä onnellisin ja perheessä vallitsi erittäin vakava kristillismielinen henki. Lapsia oli monta. Näistä poika Wilhelm, isäni, on tullut tunnetuksi suomalaisuuden hartaana esitaistelijana. Kansallinen herätys tapahtui hänessä hyvin varhain. Siitä todistuksena on, että hän noin 20-vuotiaana oleskellessaan v. 1864 jonkin aikaa Tukholmassa jo tällöin suomensi nimensä muotoon Vilho Parmanen. Ensimmäisen kerran tämä nimi esiintyy tässä muodossa erään kuninkaallisen hovidaamin hänelle elokuun 25. päivänä 1864 lähettämässä kirjeessä, joka on säilynyt sukumme hallussa. Hänen Tukholmassa saavuttamansa seurapiiri oli erittäin laaja, sillä komeana hienokäytöksisenä nuorena miehenä hän oli kaikkialla tervetullut vieras.

Palattuaan Tukholmasta kotikaupunkiinsa Kristiinaan hän v. 1868 sai siellä porvarioikeudet ja meni sitten pari vuotta myöhemmin naimisiin merikapteenintyttären Rosa Emilia Sjöholmin kanssa. Kumpainenkaan puolisoista ei osannut suomea, mutta ollakseen muille esimerkiksi isäni järkähtämättömällä tarmolla ryhtyi sitä opiskelemaan ostaen tarkoitusta varten Lönnrotin sanakirjan. Samalla hän alkoi perhekielenä käyttää yksinomaan suomea niin perin huonosti ja kankeasti kuin puhe alussa luistikin.

Kristiina oli niihin aikoihin miltei aivan umpiruotsalainen kaupunki, sillä ainoastaan palvelusväen keskuudessa ja joissakin käsityöläisperheissä oli suomea taitavia. Lisäksi on otettava huomioon, että lähipitäjien suomalaisessakaan väestössä ei kansallistunto ollut vielä herännyt. Se olikin ymmärrettävissä, sillä noin kymmenen peninkulman laajalla alueella Kristiinan ympäristössä ei suomalaisissa pitäjissä ollut yhtään ainoaa edes kansakoulua vastaavaa oppilaitosta. Vilho Parmasen toimesta perustettiin semmoinen Kristiinaan v. 1878 ja ylläpiti hän sitä sitten miltei yksinään suurin rahallisin uhrauksin pitkän ajan, kunnes kaupunki v. 1879 vihdoin oli pakotettu ottamaan koulun huostaansa. Siinä oli ollut oppilaita monesta eri pitäjästä. Siten sen vaikutus suomalaisuushengen herättäjänä on ollut erittäin huomattava. Vielä ihmeempi kumma tapahtui. Umpiruotsalaisessa Kristiinassa alkoi v. 1879 ilmestyä ”Ahti”-niminen suomenkielinen lehti. Sen perustajina olivat Parmanen ja tehtailija W. Pasi. Lehdestä tuli kuitenkin huonosti kannattava yritys, sillä silloisissa oloissa oli tietenkin sen tilaajamäärä hyvin vähäinen. Vuoden 1881 alusta lehti sitten oston kautta siirtyi Vaasaan, mutta ilmestyi sielläkin ainoastaan lyhyen ajan.

Sitkeänä Kristiinassa käyty taistelu suomalaisuuden hyväksi alkoi pian herättää huomiota muuallakin Suomessa. Tästä ovat todistuksena monet kauppias Vilho Parmasen saamat kirjeet, joitten kirjoittajista mainittakoon Yrjö Koskinen, V. Löfgren, Kaarlo Blomstedt, Antti Almberg (Jalava), K. Suomalainen, Waldemar Churberg, K. W. Rothsten, Kaarlo Bergbom ja Edvin Avellan. Mainittakoon vielä tässä yhteydessä, että palkinto, jonka Minna Canth sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta näytelmästään ”Murtovarkaus”, oli Parmasen lahjoittama. Kaikkiaan hän on uhrannut suomalaisuuden hyväksi pyöreissä luvuissa yli 80.000 markkaa, mikä nykyisissä oloissa vastaa toista miljoonaa. Niinpä hän on avustanut lukuisia kansakouluja kotimaakunnassaan ja muita suomalaisia sivistysharrastuksia. Jo v. 1879 hän suunnitteli suomenkielisen oppikoulun perustamista Kristiinaan, mutta luopui tästä ajatuksesta sen vuoksi, ettei vaikuttaisi hajoittavasti samanlaisten yritysten onnistumiseen Vaasassa ja Porissa. Sittemmin, mutta kolmatta vuosikymmentä myöhemmin, hän oli Kristiinan suomalaisen yhteiskoulun perustaja. Liikemiehenä hän oli aikanaan kaupunkinsa huomatuimpia. Viimeiseen saakka, hän kuoli marraskuun 29. päivänä v. 1913 lähes seitsemänkymmenen vuoden vanhana, hän pysyi uskollisena nuoruutensa ihanteelle taistelussaan suomalaisuuden hyväksi, mutta oppimatta kuitenkaan koskaan täydellisesti hallitsemaan hänelle niin rakasta suomen kieltä.

Naisen puolelta sukumme ulottuu Eric Ångermanniin, joka on kuuluisan Sursillin kauppias- ja pappissuvun kantaisä. Siitä polveutuvat monet suomalaiset, erikoisesti pohjalaiset kulttuurimiehet. Miehen puolelta Parman-suku on saksalaista alkujuurta. Siitä yksi haara muutti hiukan yli parisataa vuotta sitten Norjaan, toinen jo jonkin verran aikaisemmin Ruotsiin. Edellisen jäsenistä mainittakoon Oslossa nykyisin asuvat pankinjohtaja Nils Parmann (ollut naimisissa Saksasta kotoisin olevan kreivitär Johanne Marie v. Germetenin kanssa, mutta on nykyisin leski), insinööri Gunnar Parmann, kirjakauppias Oisen Parmann ja opettajatar Katharina Parmann. Vaikkakin molemmat sukuhaarat ovat eronneet toisistaan yli kaksisataa vuotta sitten, on tästä huolimatta luonteessa, taipumuksissa, perinnäistavoissa ja ulkomuodossa säilynyt yhteisiä piirteitä, joita aika ei ole kyennyt hävittämään. Niinpä musikaalisia taipumuksia ei ole, jotavastoin kummmankin sukuhaaran jäsenissä on puhujia ja kynänkäyttäjiä. Perintötapana on säilynyt se, että jokaisessa sukuun kuuluvassa perheessä pojista yksi sai nimen Johan, Johannes tai suomalaisessa muodossa Juho, Juhani. Jos vertaamme pankinjohtaja Nils Parmannin oheellista muotokuvaa kauppias Vilho Parmasen kuvaan, on helposti havaittavissa huomattava yhdennäköisyys kasvojen piirteissä esim. otsan, nenän, korvien ja kulmakarvojen muodossa. Ruotsiin muuttaneista Parmaneista on yksi haara aateloitu v. 1698 nimellä Parmand, mutta jo v. 1714 sammunut miehenpuolelta. Perheessä oli vain kaksi poikaa, joista toinen kaatui luutnantina Pultavan taistelussa v. 1709, toinen kuoli kapteenina v. 1712 jättäen jälkeensä lesken Catharina Sofia Rosbachin (myös ruotsalaista aatelia), mutta ei perillisiä. Paitsi iso-isäni iso-isää Johan Parmannia on Suomeen Ruotsista muuttanut eräs toinenkin suvun jäsen kirjoittaen nimensä muodossa Paarman. Säilyneitten muistitietojen mukaan hän ja kaksi hänen tovereistaan olivat upseereina osallistuneet Anjalan liittoon, toinen näistä Mathlein nimeltään. Välttääkseen kuningas Kustaa III:n vihoja he pakenivat Pohjois-Suomeen, jääden Paarman ja Mathlein asumaan Sodankylään, jossa heidän jälkeläisiään vieläkin on, edustaen maahamme saapunutta Paarmania maanviljelijänä erittäin eteväksi tunnettu Akseli Paarman. Kolmas toveruksista oli valinnut asuinpaikakseen Kittilän, mutta hänen nimeään ei enää muisteta.

Niinkuin jo on mainittu, oli Johan Parmanilla avioliitossaan Maria Benedictian kanssa kymmenen lasta. Poikia oli kuusi, tyttäriä neljä. Edellisistä iso-isäni isä Carl Petter Parman oli viides järjestyksessä, Andreas kolmas. Tämä oli syntynyt lokakuun 21. päivänä 1762, oli ammatiltaan kauppa-apulainen ja kuoli Kristiinassa 14. päivänä kesäkuuta v. 1838. Avioliitossa Christina Elisabeth Westmanin kanssa hänellä oli useita lapsia, joista polveutuvat muutamat Kristiinaan ja sen lähiseuduille sekä Poriin levinneet sukuhaarat. Näistä lapsista mainittakoon Johan Jacob Parman, joka syntyi Kristiinassa 22. päivänä kesäkuuta 1794 ja kuoli Karijoen pitäjässä, missä oli toiminut maanviljelijänä, syyskuun 24. päivänä 1850. Hänen puolisonsa oli Ikaalisista kotoisin oleva Aurora Wilhelmina Boxberg, joka oli syntynyt maaliskuun 12. päivänä 1804 ja kuoli elokuun 5. päivänä 1868.

Heidän lapsiaan oli mm. merikapteeni Johan Gustav Parman, syntynyt tammikuun 1. päivänä v. 1828 ja kuollut marraskuun 7. päivänä 1871, jolloin hän marmorilastissa olevine laivoineen, matkalla Livornosta New Yorkiin, hukkui New Orleansin edustalla. Vuodesta 1850 hän oli ollut avioliitossa Agatha Elisabeth Ekströmin kanssa, joka oli syntynyt tammikuun 2. päivänä 1828 ja kuoli marraskuun 3. päivänä 1897.

Tästä avioliitosta oli neljä lasta, nimittäin tyttäret Hilda Elisabeth, syntynyt Hyväntoivon niemellä syyskuun 10. päivänä 1854 ja kastettu Hampurissa joulukuun 10. päivänä samana vuonna, Hilma, syntynyt toukokuun 25. päivänä 1856 ja Anna, syntynyt helmikuun 12. päivänä 1865 sekä poika Gustav Adolf, syntynyt toukokuun 5. päivänä 1863. Sisarukset ovat naimattomina eläneet Kristiinassa. Heidän veljensä Gustav muutti Poriin, jossa hän toimi kauppiaana mennen Porissa naimisiin Ellen Palmrothin kanssa.

Gustav Adolf Parman on tullut tunnetuksi tulisieluisena aktivistina ja semmoisena etenkin hartaana voima-liiton aatteen kannattajana, sille ostettujen aseitten säilyttäjänä ja edelleen lähettäjänä. Siten hänen nimensä tulee aina säilymään voimaliiton historiassa. Hän kuoli kesäkuun 2. päivänä 1910. Avioliitostaan Ellen Palmrothin kanssa hänellä on neljä lasta, joista Gurli kuoli kaksivuotiaana, Eyolf noin puolivuotiaana, Mergit meni naimisiin maisteri Erik Ehrmannin kanssa, mutta kuoli hänkin nuorena. Lapsista elää nykyisin vain tytär Ingrid, joka on ollut Turussa naimisissa johtaja Arthur Fredrikssonin kanssa, mutta on nyt jo jonkun aikaa ollut leskenä.

Kuvat: Satakunnan Kansan Joululiite 1942



Unio Hiitonen:

Erään hopea-
lusikan tarina

Elokuussa 1975 tätä kirjoittaessani on Suomen Kansallismuseossa suomalaisten hopeatöiden näyttely, jossa eräs esine erityisesti on vedonnut mielikuvitukseeni. Vanhan viipurilaisen hopean joukossa on lusikka, joka ikään kuin palauttaa mieleen historian vaiheita samalla tavalla kuin hopearaha kuuluisassa Topeliuksen kertomuksessa. Tämän hopealusikan tarinasta minulla oli ilo pakista viime Vanha Raahe ry:n kokouksessa Helsingissä. Kun siellä ystävällisesti pyydettiin myös kirjallista esitystä, tulee se täydennettynä tässä.

Lusikka on tavallisen ruokalusikan kokoinen, pituudeltaan 21 cm. Sen on ajan tyylin mukaisesti tehnyt huomattava hopeaseppä J. Grummellier, jolla oli suuri työpaja Viipurissa. Lusikan varressa on hallitsevana teksti: FRANS. DIDERICH. FREITAG. 1704.

Tämän lusikan muinainen omistaja ja hänen perheensä jäsenet aikanaan liittyivät monin merkittävin sitein toisaalta Raaheen ja toisaalta Suomen historian dramaattisiin kohtaloihin.

Frans Diderich Freitag syntyi Lyypekissä 6.10.1675 - juuri tarkalleen 300 vuotta sitten - kauppiasperheeseen, jonka silloinen jo 1485 rakennettu vanhantyylin kotitalo on vieläkin olemassa. Kun muutama vuosi sitten kävin talossa, piti omistaja alakerrassa vaatetavarakauppaa, mitä varten oli tehty isot näyteikkunat. Aikaisemmin oli viranomaisten määräyksestä rappauspinta poistettu, joten alkuperäinen kaunis muuraus oli näkyvissä. Omistaja ei tiennyt mitään Freitagien osuudesta, ja kun kerroin heistä, hän kysyi olivatko he olleet mylläreitä, sillä rakennuksessa oli joitakin siihen viittaavia rakenteita. Mutta miltei jo ikuisessa Hansakauden talossa myös Freitagien vaihe oli ollut vain ohimenevä. Kuitenkin kun Suomessa sukuun kuulunut viimeinen Freitag﷓niminen kuoli vuonna 1840, esiintyy Lyypekin puhelinluettelossa edelleenkin parisenkymmentä Freitag-nimistä.

Suvun perinteiden mukaisesti Frans Diderich valitsi kauppiaan uran. Hän teki nuorena Itämeren piirissä useita matkoja, kunnes vuosisadan vaihteessa asettui kauppiaaksi silloin suuria toiveita herättäneeseen Nyenin (Nyenskans) kaupunkiin, joka Suomen historiassa tunnetaan Nevanlinnan nimellä. Samoihin aikoihin alkoi Ruotsin ja Venäjän välillä Suuri pohjan sota, joka paljon vaikutti Freitagin kohtaloihin. Hän joutui jättämään kotikaupunkinsa Nevanlinnan, jonka venäläiset valtasivat ja polttivat 1703 rakentaen tosin samoille seuduille uuden pääkaupunkinsa Pietarin. Freitag tavataan sen jälkeen Viipurissa, missä hän tiettävästi toimi sekä kauppiaana että raatimiehenä.

Eräänä todistuskappaleena tästä on, että hän vuonna 1704 ehti tilata hopealusikat, joista yksi edustava kappale on Aspelin﷓Haapkylän kokoelmista siirtynyt Kansallismuseolle. Viipurissa hän myös solmi 1706 avioliiton Inkerinmaalta, kotoisin olleen Elisabet Rölingin (1685-1759) kanssa.

Maamme historia oli 1700-luvulla ankaraa niin kuin se on ollut monesti muulloinkin. Sodan lähestyessä Viipuria oli perheellä jälleen kuten meidän vuosisadallamme on totuttu sanomaan - evakkotaival edessä. Matka oli varmasti vaivalloinen kun perhe ilmeisesti Viipurin valtausvuonna 1710 valitsi uudeksi kotipaikakseen Raahen.

Kuitenkin sota jatkui ja koko Suomi joutui vuosiksi 1713-1721 valloitetuksi. Se on ollut maamme historian eräs katkerimmista vaiheista. Suuri osa maasta autioitui ja aika on historiassa säilynyt ison vihan nimellä. Muiden mukana Freitagin perhe joutui jälleen, tiettävästi 1714, pakomatkalle. Tällä kertaa oli päämääränä Ruotsin puolella Sundsvallin lähellä Medelpad. Vasta Uudenkaupungin rauhan tultua 1721 he palasivat takaisin Raaheen

Frans Diderich Freitagille kuulunut hopealusikka vuodelta 1704. Lusikka kuuluu Museoviraston kokoelmiin

Frans Diderich Freitag joutui mukaan erääseen varsin erikoiseen vaiheeseen kaupunkinsa historiassa.Vuoden 1726 alussa Raahen suomenkieliset lähettivät koko porvariston nimissä maaherra von Essenille kirjelmän, jossa he pyysivät kaupunkioikeuksien lakkauttamista. Maaherra tuli Raaheen ja hänen johdolla pidettiin maistraatin kokous, jossa pormestari Corte ja kauppias Freitag erityisesti nuhtelivat aloitteen tekijöitä. Aloitteen takana oli tietystikin etujen ristiriitaisuus ja jälkipolvien mielestä ehkä kateuskin. Freitagia nimittäin syyteltiin siitä, että hän ilman lupaa - siis laittomasti - harjoitti maakauppaa ja pormestarin avulla lähetti renkinsä Pyhäjärvelle ostamaan ja myymään edullisesti.

Tämä ensimmäinen Freitag teki ammattinsa merkeissä matkoja nyt - rauhallisia - Raahesta ja eräällä tällaisella liikematkalla hän vuonna 1728 kuoli Tukholmassa, jonka saksalaiseen kirkkoon hänet haudattiin.

Freitagin nimen nosti erityiseen arvoon seuraavan polven edustaja Baltzar, joka oli syntynyt evakkomatkalla Medelpadissa 1720 ja kuoli Raahessa 1795. Hänestä tuli silloisissa Raahen oloissa huomattava tukkukauppias, laivanvarustaja ja tehtailija. Tätä kuvaa se, että hän vuonna 1759 eräiden sukulaistensa kansssa perusti Raaheen uuden tervapottimon sodassa hävitetyn tilalle. 1770-luvulla Baltzar Freitag omisti suuria osuuksia raahelaisissa laivoissa "Hoppet", "Nordstjärnan" ja "Concordia"

Yleistä valtakunnallista merkitystä sai Baltzar Freitagin osallistuminen valtiopäiville 1765-1766 Tukholmassa. Siihen aikaan olivat jo keskiajalta periytyneet kaupparajoitukset erittäin ankaria. Erityisen kohtuuttomana ns. Pohjanlahden kauppapakko tunnettiin Pohjanmaan rannikkokaupungeissa, joilla ei ollut oikeutta pitää kauppayhteyksiä muualle kuin Tukholmaan ja Turkuun. jotka siis etuoikeutensa perusteella saattoivat myös määrätä tavaroiden hinnat. Järkkymättömille kauppaa koskeville määräyksille oli kuvaavaa, että kun Raahen Porvaristo ns isojen kuolovuosien (1695-1697) aikana pyysi saada laivoillaan hakea viljaa Liivinmaalta ei sitäkään sallittu. Suomalaiset olivat kaupan rajoituksista hyvin närkästyneitä ja päättivät pyrkiä yhteistoimin valvomaan oikeuksia ja saamaan kaupan epäoikeutetut rajoitukset kumotuiksi.

Vuosien 1765-66-valtiopäiville Pohjanmaan kaupungit valmistautuivat perusteellisesti vapautuakseen Tukholman ja Turun tapulipakosta ja saadakseen itselleen tapulioikeudet. Kokkolan kirkkoherra Antti Chydenius, tämä taloudellisen liberalismin aikaansa edellä ollut kansainvälisestikin kuuluisa edustaja, oli laatinut kirjoituksen, joka Kokkolan kustannuksella painettiin ja jaettiin kaikille valtiopäiville osallistuneille. Valtiopäiville oli Raahen edustajaksi valittu Baltzar Freitag ja hän oli monipuolisesti yhteistoiminnassa juuri Antti Chydeniuksen kanssa. Tätä osoittaa mm. se että kun Freitag oli vuorivaliokunnan jäsen mutta Chydenius ei siihen kuulunut, esitti Freitag valiokunnan kokouksessa omissa nimissään Chydeniuksen laatiman vastalauseen - Joka tapauksessa Pohjanmaan kaupunkien pontevan yhteistoiminnan avulla saatiin 1765 kauppapakkoa koskevat määräykset kumotuiksi, millä oli valtava merkitys Suomen kaupalle ja merenkululle.

Baltzar Freitag oli vuodesta 1752 naimisissa Maria Soveliuksen (1734-1813) kanssa, joka oli tunnettua kantaraahelaista sukua. Puolison isä oli Juhana Hannun poika Sovelius ja äiti Kristina Matin tytär Walling. Matti Walling oli tullikirjurina Raahessa, mutta hänen isänsä taasen oli ollut raatimiehenä Nevanlinnassa, mikä tilanne on kuvaavaa 1700-luvun alun levottomille sota-ajoille.

Paitsi isonvihan aikana joutui koko Suomi vielä pikkuvihassa 1742-1743 miehityksen kohteeksi, mutta kuten nimikin jo sanoo se kestettiin isonvihan kauhuja lievemmin vaurioin. Kertomukseni kohteista ei tietooni ole tullut siltä ajalta mitään erityistä. Yleisesti verotusta ja työpakkoa pidettiin silloin suurimpana rasituksena. Miehittäjän lupaukset vaikuttivat myös siihen ettei maasta pako saavuttanut enää sellaisia mittasuhteita kuin isonvihan aikana. Tämän kirjoittajan useat Etelä-Suomessa vaikuttaneet sukulaiset joutuivat tosin silloinkin raskaalle evakkotaipaleelle, mutta ehkä tällä kertaa Pohjanmaa säästyi pahimmalta.

Tietojeni mukaan Baltzar Freitag sai vuonna 1749 omaistensa suostumuksella haltuunsa vanhempiensa talon, joka sijaitsi Raahessa Isokatu 4:ssä. Freitageja pidettiin pystyvinä, valistuneina ja ehkä jossakin määrin ylpeinä. Mainitaan että heillä oli koettelemuksista huolimatta monipuolinen ja varakas koti jossa mm. oli runsaasti saksalaisia, ruotsalaisia ja latinankielisiä kirjoja Frans Diderich Freitagin jäämistöstä tiedetään, että siihen kuului suuri 8-kulmainen taskukello Kerrotaan että tämä suvun kantaisä oli kantanut sitä nahkakotelossa vyössään seikkailurikkailla vaellusmatkoillaan. Olettaisin että muistorikas kello edelleenkin on tallella, ehkä juuri Raahessa.

Tämän kirjoittaja tuntee seuraavassa polvessa erityisesti kiinnostusta Kristina-tyttäreen (1754-1835), joka vuodesta 1772 oli naimisissa Raahen kappalaisen, sittemmin Hailuodon kirkkoherran, Petrus Groenin kanssa. Tämän "Vanhan Kröönin" isä oli Sotkamon kirkkoherra Kaspar Groen (1681-1740), jota kasakat pahoinpitelivät isonvihan aikana. Häneltä ryöstettiin omaisuus ja hän oli Turun linnassa vankina sissien auttamisesta.

Kristina ja Petrus Groenin tytär Karin (1777-1847) oli naimisissa kauppias Zachris Lacken kanssa, jonka perimätiedon mukaan vuonna 1809 "villiintyneet savolaiset" tappoivat liikematkalla Kiuruvedellä.

Vuonna 1971 ilmestynyt laaja "Sursillin Suku" mainitsee perheestä vain kolme tytärtä. Todellisuudessa isän kuoleman jälkeen jäi 4 aivan pientä lasta, joista poika Matts Sebastian kuitenkin kuoli varhain. Tyttäret yltivät pitkään ikään. Maria Kristina jäi Raaheen, meni naimisiin kauppias Zachris Durchmanin kanssa ja hänestä tuli monen raahelaisperäisen suvun kantaäiti. Molemmat toiset sisaret avioituivat Kristiinankaupunkiin. Nuorin Elisabet (1809-1870), josta monelle nuoremmalle myös Raahessa muodostui ikään kuin ihannenaisen perikuva meni naimisiin kauppias Carl Johan Parmanin (1808-1862) kanssa ja he olivat äitini isän, monipuolisesta aattellisesta ja käytännöllisestä suomalaisuustoiminnastaan tunnetuksi tulleen kauppias Wilho Parmasen (1844-1913) vanhempia.

Hansakaudelta 1400-luvulta peräisin oleva Freitagien entinen kotitalo Lyypekissä. - Valokuva vuonna 1968 Unio Hiitonen.

Näin tuo vanha ja koruttomuudessaan kaunis vuonna 1704 Viipurissa tehty ja varmaankin monien käsien käyttämä hopeinen lusikka on palauttanut mieleen paljon henkilökohtaisesti ja maamme elävän historian dramaattisten vaiheiden kannalta mielenkiintoisia asioita, tapahtumia ja henkilöitä.


UNIO HIITONEN
Kiinteistöneuvos
Salpausseläntie 13 A 16
Helsinki 71
Puh. 378584


Erikoispainos "Raahen Seutu" 18.10.1975


Hit Counter
114805 Besucher

Who's Online
Zurzeit sind 33 Gäste online

 
Go to top of page  Home | News - Uutisia | Genealogie - Sukututkimus | Bilder von mir - Kuvakokoelmaani - Pictures | Web Links | Downloads - sukutauluja | Kontakt | Impressum |